KARISMA

Suomi on hyvin pitkälle maallistunut maa. Lainsäädännössä kuitenkin pyritään pitämään kiinni impivaaralaisesta uskontoja suosivasta yhtenäiskulttuurista, jota ei ole enää vuosiin ollut olemassa. Johtavat poliitikot eivät halua nähdä, että Suomi on nykyään moniarvoinen ja -kulttuurinen maa.

Tästä ikävästä päähänpinttymästä on hyvänä esimerkkinä pääministeri Kiviniemen toteamus, että uskontoa ja politiikkaa ei pidä sekoittaa. Hyvä näin, mutta hän meni saamaan hengenvetoon lausumaan, että käykää äänestämässä seurakuntavaaleissa. Mitä ihmettä! Pääministeri puhui itsensä pussiin.

Pääministeri ei näköjään ole ollenkaan tajunnut, mitä tarkoitetaan politiikan ja uskonnon sekoittamisella. Kiviniemen kommentti olisi ymmärrettävä, jos sen olisi lausunut iranilainen poliitikko.

Suomen pitäisi kulkea kohti aidosti tunnustuksetonta yhteiskuntaa, jossa millään uskonnolla, puolueella tai filosofialla ei ole erityisasemaa tai -oikeuksia. Suomessa kaikki poliittiset puolueet ovat tasa-arvoisessa asemassa, toisin kuin vaikka Kiinassa.

Tunnustuksettomuuden tulisi olla totta myös vakaumusten, johon uskonnot lasketaan, osalta. Suomessa ei toteudu vakaumusten tasa-arvo, koska Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on paljon lainsäädännöstä nousevia erityisoikeuksia. Suomessa ei ole valtionpuoluetta, eikä Suomi kaipaa myöskään valtionkirkkoa.

Suomessa lähdetään aivan liian helposti ajatuksesta, että kristillinen yhtenäiskulttuuri voisi normittaa keskustelun lähtökohdat. Näin toimimalla jätetään suurin osa mielipiteistä syrjään. Tämä tulee hyvin esille sukupuolineutraalin avioliittolain ympärillä käydystä keskustelusta.

Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta-keskustelun lähtökohdat olivat kuin suoraan yhtenäiskulttuurin käsikirjasta. Ensimmäinen tunti keskusteltiin siitä, mitä kirkko ja Raamattu sanovat homoseksuaalisuudesta ja homoseksuaalien ihmisarvosta.

Tunnustuksettomassa yhteiskunnassa avioliiton muodosta päättävät lainsäätäjät, Suomen tapauksessa kansanedustaja. Kirkolla tai uskonnolla ei tulisi olla veto-oikeutta lainsäädäntöön. Lainsäädäntö perustuu rationaaliseen harkintaan ja yleisiin ihmisoikeuksiin, ei Raamatun tai muun "pyhän" kirjan sanaan.

Evankelisluterilaisen kirkon kaltaiset ulkoparlamentaariset toimijat, joiden sanomiselle annetaan painoarvoa jostakin historiallisesta syystä, ovat erittäin ongelmallisia toimivan demokratian kannalta. Tottakai yksittäinen kansalainen tai kansanedustaja voi käyttää argumentteinaan Raamatusta nousevia mielipiteitä. Näissä tapauksissa jää kuulijan vastuulle päättää, kuinka pätevänä argumenttia pitää.

Avioliiton osalta vakaumusten ja homoseksuaalien tasa-arvo voidaan toteuttaa kerralla. Suomen tulisi siirtyä yleisesti muualla Euroopassa sovellettavaan tapaan avioliiton solmimisessa. Euroopassa vain valtiollisen viranomaisen edessä solmittu avioliitto on valtion kannalta lainvoimainen. Mikäli pari haluaa omalle liitolleen jokin uskonnollisen yhteisön siunauksen, niin he voivat hakea sitä tältä yhteisöltä.

Julkaistu Aviisi 16/2010.